Yksi tapa lähestyä filosofian luonnetta on miettiä mikä on arvokasta. Tästä näkökulmasta (mielestäni liiankin usein) ajaudutaan miettimään perimmäisiä arvoja[1], eli usein jotain autenttista, ehkä ihmisen luonnollisesta puolesta tulevaa perusolemusta. Tästä perusolemuksesta käsin on muodostettu arvoja, jotka määrittelevät hyödyllisen ja epähyödyllisen. Määrittelyn suuri ongelma tulee siitä, ettei hyvä ole sama asia kuin lajityypillinen tai luonnollinen. Onko väkivaltainen reviirinpuolustus hyväksi lajille, jonka populaatio on ylittänyt ”luonnolliset rajat”? Onko toiseuden pelko ja oman kulttuurin ylivertaisena pitäminen hyväksi?
”Autenttisen” olemuksen vastapainona toimii kulttuuri, joka edellä viitatussa ajattelussa on lähinnä Frankensteinin hirviö, jossa on kaikki moraaliset arvovääristymät ja tapojen moninaisuus tulee kasatuksi suureksi lihatilkkutäkiksi, jossa pää haluaa eri asiaa kuin käsi. Näistä perimmäisistä luonnollisista arvoista tulisi muodostaa hyvä. Mooren ja Humen[2] nimissä olisi kysyttävä: ”miten ihmisolemuksesta tai sen evolutionaarisesta historiasta voidaan johtaa hyvä?”
Kuka voi hyvällä omalla tunnolla sanoa: ”Sattumanvaraisen osin ihmisolemusta määrittävän mekanismin tuottamat arvot ja säännönmukaisuudet tulee olla hyvän mittapuuna”. Tosin luulen, että monet tätä ajattelutapaa tukevat ovat todella eklektisiä asioiden suhteen joita he ajavat, eivätkä ota huomioon ihmisen luontaista tendenssiä tuhota ympäristöä, muita eläimiä, toisia kansoja ja alistaa heikompia. Ei ole pelkkää olkinuken hakkaamista miettiä, että mihin osittain evolutiivispsykologinen ja darwinistinen arvoajattelu vie ja miksi siitä tulisi hyväksyä vain sen osuvat puolet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti