Mielialat ja vuodenajat

Mielialat muuttavat ihmisen tapaa ajatella. Mielialat vaihtuvat vuodenaikojen mukaan. Eri vuodenaikoina ajatellaan eri tavoilla.

Toivot, arvot ja päämäärät vaihtelevat erilaisten mielialojen vallitessa. Merkittävin mielialojen ero on päämäärien pohtimisessa ja niiden saavuttamisen pohtimisessa. Tämä saattaa kuulostaa tylsältä analyyttisen filosofian käsitteiden pyörittelyltä, mutta tässä tapauksessa jokainen uskoakseni löytää itsestään mielialan, joka on enimmäkseen etäännyttävä tai toisen joka on itse päämäärien saavuttamiseen suuntaava.

Melankolinen mieliala tai tarkemmin siihen yhdistettävä anhedonia on etäännyttävä, erottava asenne. Erottaminen tapahtuu siten, että ajattelun perspektiivin suurentuessa kaikki näyttää enemmän samanlaiselta kuin ennen. Samanlaisuus tarkoittaa merkityksettömyyttä ja yksittäisten asioiden arvostuksen puutetta. Etääntynyt mieliala on tuhoava ja kriittinen. Se näkee merkitysjärjestelmissä niiden teennäisyyden, toivottomuuden ja normien tilannesidonnaisuuden. Sen vastalääke on joko kattava systemaattinen arvojärjestelmä tai kognitiivisten mallien muuttaminen päinvastaiseksi, eli yksinkertaisesti niin, että ei ole kokonaisuutta hahmottava.

Etäännyttävä ajattelu voi sisältää paradoksaalisia ajatuskulkuja. Kaiken ollessa sitä samaa, voi se affirmoida nykyisen merkityksettömyyden väärällä tavalla yhtä hyväksi kuin mahdollisen toisen ajattelutavan (kun se ei ole tosiasiassa yhtä hyvä). Erojen häipyessä ei yksilö voi saada ymmärrystä toisista ajattelutavoista, kun ne lähtökohdiltaan ovat sitä samaa. Tästä syystä pidän tärkeänä systemaattisen arvojärjestelmän muodostamista, koska sillä voi ajattelija selvitä kritiikin haasteesta sekä merkityksettömyydestä.

Nukkumisesta

Nukkuminen on jännää. Mitä ihmettä ajatuksille tapahtuu kun "nukkuu yön yli"? Illalla tehdyt päätöset näkyvät eri valossa aamulla. Aamulla on krapula, aamulla on tehtävä eiliset hommat, aamulla on herättävä aiemmin kuin tekisi mieli ja niin edelleen.

Huominen tai aamu on siis joku jäteastia johon kaikki tekemättömät tehtävät, tunteet ja epämiellyttävät pienet asiat tai sitoutuminen päätöksiin, tai niiden toteuttamiseen jätetään. Etäisyys ajallisesti tuntuu riittävältä, että itseään voi huijata pistämällä asiat "järjestykseen" tai siirtämällä ne eteenpäin.

Nukkuminen taittaa ajatuksilta terän, pistää arvioimaan kaiken uudelleen, tuhoaa osan tunteellisesta sidoksesta ajatteluun ja päätöksiin. Tietynlainen epäkiinnostuneisuus ja levollinen välinpitämättömyys nousee kohti kaikkea sitä vakavuutta mitä varsinkin myöhään yöllä saa kokea.

Talven valoa

Katsoin eilen Ingmar Bergmanin elokuvan Talven valoa. Elokuva käsittelee ihmisen suhdetta Jumalaan. Koskettavimmaksi hahmoksi koin Märtan (Ingrid Thulin), joka monologissa kertoi haluavansa elää jonkun toisen vuoksi. Toisen vuoksi eläminen on pako vapaudesta, joka tarkoittaa auktoriteetin kaipuuta, merkityksen ja varmuuden haluamista. Märta ei kuitenkaan uskonut jumalaan ja hänen elämänsä oli vaille tarkoitusta. Hän ei sitä itselleen omin avuin voinut löytää. Tarkoituksen etsiminen itsensä ulkopuolelta on lähellä halua auktoriteetin alle.

Yleisesti ymmärretään autoritaarisuus niin, että se on valtaa käyttävien ihmisten ominaisuus suhteessa alistettaviin. Kuitenkin autoritaariset ihmiset haluavat tulla alistetuiksi ja alistaa muita, persoonallisuus siis kuvastaa sekä alistajia ja alistettuja. Auktoriteetin alla on vapaa päätöksistä ja etenkin oikean ja väärän erosta. Tämä on vapauttavaa, kun yksilön ei tarvitse löytää elämälleen merkitystä, vaan löytää sen muualta. Uskonnollisessa elämänkatsomuksessa on sama ongelma, yhteys velvollisuuksiin määrittyy suhteessa dogmiin, seurakuntaan ja raamattuun. Pappi ymmärtäessään oman käsityksen Jeesuksesta näkee hänen hahmossaan kuvia omasta vääristyneestä jumalsuhteesta, omista toiveistaan ja haluistaan. Kuitenkaan hän ei ole ollut vapaa ja oli siirtänyt vastuun jollekin muulle, kosmiselle syntipukille. Elokuvan pappi, Tomas (Gunnar Björnstrand), ei kuitenkaan ole ymmärtänyt olevansa samassa tilassa kuin Märta.

Vapaudesta maksetaan hirveä hinta, kun alistaja ei saa vertaista kumppaniaan, eikä alistettu koskaan saa tunnustusta. Vääryyksistä ja niiden sovituksesta sovitaan tavanomaisella pelon ja anteeksiannon dialektiikalla. Jokainen sykli vetää vallankäyttäjän ja käytettävän syvemmälle tunnesiteeseen, joka ei perustu tasapuolisuuteen, vaan syyllisyyteen ja kelpaamattomuuteen, alistajalle tylsyyteen ja riittämättömyyteen. Vaihtoehtona on kapina tai hiljainen nujertuminen auktoriteetin alle. Ihmiset ovat oman alistetun tai alistavan roolinsa uhreja, alistuva tai alistava roolimalli tuottaa ihmisissä samanlaisia käyttäytymismalleja ja näin monesti ihmiset toistavat samaa kaavaa ihmissuhteissaan tietämättään.

Kurt Vonnegut kirjoitti eräässä kirjassaan viisaasti, että ihminen päästessään taivaaseen kysyy: "Mikä oli elämässäni hyvää ja mikä pahaa?" Ihminen haluaa siis moraalisen tuomion, mutta ei ole kykenevä muodostamaan sitä itse.

Moraalisen itsetietoisuuden ehto on se, että ihminen vastaa itsestään, on autonominen, pyrkii pois alistavista rakenteista ja olemaan alistamatta muita. Reaktiivisen moraalin ja taisteluita käyvien tapojen sijasta on luotava arvoja, mutta olla alistamatta muita niille.

Ajattelutapojen sovellusalue

Pieni erehdys sanavalinnassa kuvastaa ihmisen ajatusten kulun assosiaatioita tai ajatuksenkulun virheitä. Voiko freudilaisen lipsahduksen erottaa ajatteluvirheestä? Ihminen sekä ajattelee virheellisesti että assosiatiivisesti. Kaikkea ei voida siis pistää freudilaisen lipsahduksen piikkiin. Tarpeessa hallita ulkomaailmaa, tarvitsemme keinoja tehdä siihen eroja. Kuitenkin erojen puuttuessa, hienojakoisten ajattelutapojen tai oikeanlaisen suhtautumistavan poissa ollessa rajoitumme yleistämään teoriat laajemmalle, mitä tulisi.

Yleisen puheen näkökulmasta siis yksittäisten meemien tai ajattelutapojen ripustusnaulojen päähän pistetään liian suuria tauluja. Ei sillä että naulassa olisi jotain vikaa, vaan siinä, että ihmisillä ei ole riittäviä tapoja selittää asioita ja näin ihmisen mukavuusaluetta kunnioittaen laitamme liian suuret taulut muuten sopiviin nauloihin.

Kaikki haluavat tehdä nopeita päätelmiä, päästä tuloksiin ennen kuin ne voi oikeastaan edes nähdä. Totuudet ovat faktoja, faktat ovat päätöksenteon oikeuttavia tekijöitä. Ihmiset tarvitsevat faktat ollakseen toimivia. Arvioiva ajattelu ja suorista johtopäätöksistä pidättäytyminen on toiminnallisuuden vastakohta, fasistisen faktoihin sulautumisen vihollinen, vahva vastarannan kolmipiikki, joka iskeytyy epäilijän synnein yhteiskunnan lihaan kuin iilimato muhevaan uimariin.

Kirjoittaminen ja minuus

Kirjoittaminen on tärkeää siksi, että sen avulla ihminen voi ymmärtää paremmin omaa suhdetta muihin kirjoituksiin. Kun alistaa oman kirjoittamisensa edes omalle lukemiselle, niin voi huomata sellaisia asioita mitä normaalissa itsetutkiskelussa on lähes mahdotonta. Ajatukset ja sanavalinnat palauttavat eri järjestyksessä eri asioita mieleen, jotka saattaisivat unohtua pelkän ajattelun myötä.

Kirjoittaminen ei kuitenkaan ole kovin armollista. Ne nopeat lyhytpäätelmät, mitä ihmiset ajatuksissaan tekevät eivät saa oikeutusta. Kirjoittaessa tietyt kokemusjoukot tai tunteellinen tuttuus ei saa kirjoitusasua sellaisenaan, vaan ne pitää käsitteellistää. Sen lisäksi että kirjoittaminen tuo esiin käsitteellisiä ongelmia, joutuu vielä kirjoittaja painimaan nykyisten diskurssien kanssa ja raivaamaan omalle tietoisuudelle tai käsiteavaruudelle rajansa. Törmäämme jatkuvasti jo varattuihin merkityksiin, jotka estävät kokemuksesta tai tunteellisesta päättelystä tulevien ajatustapojen muuttumista käsitteiksi.

Kirjoituksen lannistuminen poliittisen ja yhteiskunnallisen termistön alla aiheuttaa ajattelijassa epätoivoa. Monet tämän kanssa painivat varmasti kokevat, että taiteessa voidaan pitää kiinni siitä identiteetistä ja minuudesta, jota yhteiskunta ei valmiiksi prosessoi ja käsittele. Se käy alkeellista kapinaa määritysvaltaa ja suoraa symbolista väkivaltaa vastaan.

Lyhyesti kirjoittaminen toimii aina suhteessa kirjoitettuun, yhteiskuntaan, tapoihin ja ennakkoasenteisiin. Hyvä kirjoitus on sellaista joka pystyy käsitteellistämään kirjoittajan ajatukset sortumatta jatkuviin uusiokäsitteisiin ja hämäriin metaforiin.

Ajankohtainen

"Ajankohtaisen" seuraaminen on haastavaa jos haluaa selkeän käsityksen siitä mitä tapahtuu. "Ajankohtaisen" ymmärtäminen on lähes mahdotonta sinä aikana kun joku asia on ajankohtaista. Ymmärrys ei tule kahdessa viikossa, mutta sen sijaan mimeettisesti, asettumalla toisten asemaan voidaan seurata mitä tapahtuu ajankohtaisessa. Ajankohtaisen ajattelu on liian nopeaa, vaihtoehdot ovat liian kapeita ja johtopäätöksiin mennään muutamassa tuokiossa.

Aikakuvan muuttuessa myös normaalisti kohdattavat "ajankohtaiset" asiat saavat elämässä erikoisen aseman. Aseman joka suurelta osin on historian tuottama oikku, tapahtuu kerran ja on ohi. Näin paradoksaalisesti ajankohtaisuus on historiattomuutta. Emme kerta kaikkisesti voi ymmärtää "ajankohtaisesti" esimerkiksi lamoja, luonnonkatastrofeja, ydinonnettomuuksia, nälkäkausia, korruptiota tai rahan epätasaista jakautumista. Ne kun jollain tapaa ovat epänormaaleja, vaikka on täysin ymmärrettävää, että ne palaavat samalla kertaa kun Sisyfos on saanut kiven vieritettyä vuoren huipulle. Tähän kohtaan on hyvä lainata keskiaikaista rukousta.

Jumala Suokoon minulle:

Kärsivällisyyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa
Rohkeutta muuttaa mitkä voin, sekä
Viisautta erottaa nämä toisistaan

Samaan henkeen voisi todeta, että asioita on niitä, jotka ovat todellakin oikkuja ajassa ja toiset ovat palaavia vitsauksia. Aina on niitä, jotka hyötyy siitä että yhteiset pelinappulat lyödään laudalta ja niitä jotka hyötyvät siitä, ettei niin tehdä. Tämä vaikeuttaa melko lailla tehtävää, joka nykyihmisen ymmärrykselle on asetettu.

Nykyinen aikakäsitys ja ihmisen (sala-)aikanormatiivinen elämä

Antropologiassa vertaillaan aikakäsityksiä ja erityisesti syklistä ja lineaarista. Järjen avulla ihminen voi valjastaa syklisen lineaariseksi. Tämän valistuksen normin mukaisesti myös itse syklisyys muuttuu jonkinlaiseksi progression osaksi. Jokaisella syklin osalla tulee olla tarkoitus jatkumossa kohti epämääräistä ja sen vuoksi helposti kyseenalaistamatonta elämän saavuttamatonta huippukohtaa. Toisin sanoen sitä, mitä varten kaikki on tehty, kärsitty ja niitetty.

Eläkejärjestelmät ovat progression ja yksilön lunastusvaatimusten mukainen looginen (mutta ei ideaalinen) tulos. Lopulta ei ole ollenkaan selvää, tulisiko ihmisen ensin tehdä paljon töitä ja miettiä mikä on haluttavaa, vai toisinpäin. Nykyinen järjestys toimii vastakkaisella tavalla ja hyötyy siitä, että ihmiset lunastavat vapauden lopuksi eivätkä synny sen kanssa.

On tietenkin selvää että on heitä, jotka eivät tee töitä ensin, eivätkä ole vapaita sittenkään. Lopulta kuitenkin kritisoidakseen nykyistä järjestystä on osattava edes hypoteettisesti irrottautua niistä välineellisistä (mutta samalla välttämättömistä) päämääristä jotka yhteiskunta asettaa. Tarkoitan nyt sitä, että ajatellessamme uutta yhteiskuntaa, meidän tulee unohtaa aktiivisesti vanha ja hylätä suurelta osin hyvätkin vastaukset, jotka se omiin ongelmiinsa on löytänyt. Sillä vanhojen mallien tuominen utopiaan on vaarallista ja monelta osin hyvän ajattelun lannistavaa.