Kirjoittaminen ja minuus

Kirjoittaminen on tärkeää siksi, että sen avulla ihminen voi ymmärtää paremmin omaa suhdetta muihin kirjoituksiin. Kun alistaa oman kirjoittamisensa edes omalle lukemiselle, niin voi huomata sellaisia asioita mitä normaalissa itsetutkiskelussa on lähes mahdotonta. Ajatukset ja sanavalinnat palauttavat eri järjestyksessä eri asioita mieleen, jotka saattaisivat unohtua pelkän ajattelun myötä.

Kirjoittaminen ei kuitenkaan ole kovin armollista. Ne nopeat lyhytpäätelmät, mitä ihmiset ajatuksissaan tekevät eivät saa oikeutusta. Kirjoittaessa tietyt kokemusjoukot tai tunteellinen tuttuus ei saa kirjoitusasua sellaisenaan, vaan ne pitää käsitteellistää. Sen lisäksi että kirjoittaminen tuo esiin käsitteellisiä ongelmia, joutuu vielä kirjoittaja painimaan nykyisten diskurssien kanssa ja raivaamaan omalle tietoisuudelle tai käsiteavaruudelle rajansa. Törmäämme jatkuvasti jo varattuihin merkityksiin, jotka estävät kokemuksesta tai tunteellisesta päättelystä tulevien ajatustapojen muuttumista käsitteiksi.

Kirjoituksen lannistuminen poliittisen ja yhteiskunnallisen termistön alla aiheuttaa ajattelijassa epätoivoa. Monet tämän kanssa painivat varmasti kokevat, että taiteessa voidaan pitää kiinni siitä identiteetistä ja minuudesta, jota yhteiskunta ei valmiiksi prosessoi ja käsittele. Se käy alkeellista kapinaa määritysvaltaa ja suoraa symbolista väkivaltaa vastaan.

Lyhyesti kirjoittaminen toimii aina suhteessa kirjoitettuun, yhteiskuntaan, tapoihin ja ennakkoasenteisiin. Hyvä kirjoitus on sellaista joka pystyy käsitteellistämään kirjoittajan ajatukset sortumatta jatkuviin uusiokäsitteisiin ja hämäriin metaforiin.

Ajankohtainen

"Ajankohtaisen" seuraaminen on haastavaa jos haluaa selkeän käsityksen siitä mitä tapahtuu. "Ajankohtaisen" ymmärtäminen on lähes mahdotonta sinä aikana kun joku asia on ajankohtaista. Ymmärrys ei tule kahdessa viikossa, mutta sen sijaan mimeettisesti, asettumalla toisten asemaan voidaan seurata mitä tapahtuu ajankohtaisessa. Ajankohtaisen ajattelu on liian nopeaa, vaihtoehdot ovat liian kapeita ja johtopäätöksiin mennään muutamassa tuokiossa.

Aikakuvan muuttuessa myös normaalisti kohdattavat "ajankohtaiset" asiat saavat elämässä erikoisen aseman. Aseman joka suurelta osin on historian tuottama oikku, tapahtuu kerran ja on ohi. Näin paradoksaalisesti ajankohtaisuus on historiattomuutta. Emme kerta kaikkisesti voi ymmärtää "ajankohtaisesti" esimerkiksi lamoja, luonnonkatastrofeja, ydinonnettomuuksia, nälkäkausia, korruptiota tai rahan epätasaista jakautumista. Ne kun jollain tapaa ovat epänormaaleja, vaikka on täysin ymmärrettävää, että ne palaavat samalla kertaa kun Sisyfos on saanut kiven vieritettyä vuoren huipulle. Tähän kohtaan on hyvä lainata keskiaikaista rukousta.

Jumala Suokoon minulle:

Kärsivällisyyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa
Rohkeutta muuttaa mitkä voin, sekä
Viisautta erottaa nämä toisistaan

Samaan henkeen voisi todeta, että asioita on niitä, jotka ovat todellakin oikkuja ajassa ja toiset ovat palaavia vitsauksia. Aina on niitä, jotka hyötyy siitä että yhteiset pelinappulat lyödään laudalta ja niitä jotka hyötyvät siitä, ettei niin tehdä. Tämä vaikeuttaa melko lailla tehtävää, joka nykyihmisen ymmärrykselle on asetettu.

Nykyinen aikakäsitys ja ihmisen (sala-)aikanormatiivinen elämä

Antropologiassa vertaillaan aikakäsityksiä ja erityisesti syklistä ja lineaarista. Järjen avulla ihminen voi valjastaa syklisen lineaariseksi. Tämän valistuksen normin mukaisesti myös itse syklisyys muuttuu jonkinlaiseksi progression osaksi. Jokaisella syklin osalla tulee olla tarkoitus jatkumossa kohti epämääräistä ja sen vuoksi helposti kyseenalaistamatonta elämän saavuttamatonta huippukohtaa. Toisin sanoen sitä, mitä varten kaikki on tehty, kärsitty ja niitetty.

Eläkejärjestelmät ovat progression ja yksilön lunastusvaatimusten mukainen looginen (mutta ei ideaalinen) tulos. Lopulta ei ole ollenkaan selvää, tulisiko ihmisen ensin tehdä paljon töitä ja miettiä mikä on haluttavaa, vai toisinpäin. Nykyinen järjestys toimii vastakkaisella tavalla ja hyötyy siitä, että ihmiset lunastavat vapauden lopuksi eivätkä synny sen kanssa.

On tietenkin selvää että on heitä, jotka eivät tee töitä ensin, eivätkä ole vapaita sittenkään. Lopulta kuitenkin kritisoidakseen nykyistä järjestystä on osattava edes hypoteettisesti irrottautua niistä välineellisistä (mutta samalla välttämättömistä) päämääristä jotka yhteiskunta asettaa. Tarkoitan nyt sitä, että ajatellessamme uutta yhteiskuntaa, meidän tulee unohtaa aktiivisesti vanha ja hylätä suurelta osin hyvätkin vastaukset, jotka se omiin ongelmiinsa on löytänyt. Sillä vanhojen mallien tuominen utopiaan on vaarallista ja monelta osin hyvän ajattelun lannistavaa.

Laiskuudesta muutama ajatus

Laiskuutta on monenlaista. Laiskuus yleensä ymmärretään yleiseksi saamattomuudeksi, mutta näin ei nähdä sen tärkeitä vivahde-eroja. Ihmisen toiminnassa on olemassa laiskuutta jostakin tai laiskuutta johonkin, sen lisäksi on olemassa älyllistä laiskuutta, laiskuutta tuttuuteen ja ainakin laiskuutta pelon vuoksi.

Laiskuuden ymmärtäminen lähtee siitä, että se harvoin on laiskuutta. Se mitä kutsumme laiskuudeksi koostuu ihmisen kokonaisvaltaisesta psykologisesta toiminnasta johon liittyy pelot, halut, inho, ahdistus, hauskuus. Laiskuus on sateenvarjo ihmisen tunteille joita on sosiaalisesti vaikea lähestyä.

Laiskuus on näin siis osaltaan defenssi ja toisaalta myös kirous, koska ihmistä sanottaessa laiskaksi ei nähdä hänen ongelmaa tai autuutta (mitä se riippuen laiskuuden moninaisesta sisällöstä voi olla). Stigman lailla laiskuus tarttuu yksilöihin eikä heiltä vaadita enää samaa mitä muilta, koska laiskalta on hankala tulla mitään vaatimaan. Laiskuudesta tulee myös tekijä joka kuvastaa ihmisen arvoa työssä. Se politisoituu ja muuttuu ihmiskuvaksi, "on vain niitä jotka eivät kanna korteansa kekoon". Voisi sanoa että "pelastakaa ihmiset itseltään ja laiskuudelta", mutta näin unohtuisi laiskuuden vapauttava voima joka pistää ihmiset arvioimaan (tosin usein murheellisesti) sitä mikä on tärkeää tai mikä todella itseä kiinnostaa.

Hyödyllisyys vai Hyvä?

Yksi tapa lähestyä filosofian luonnetta on miettiä mikä on arvokasta. Tästä näkökulmasta (mielestäni liiankin usein) ajaudutaan miettimään perimmäisiä arvoja[1], eli usein jotain autenttista, ehkä ihmisen luonnollisesta puolesta tulevaa perusolemusta. Tästä perusolemuksesta käsin on muodostettu arvoja, jotka määrittelevät hyödyllisen ja epähyödyllisen. Määrittelyn suuri ongelma tulee siitä, ettei hyvä ole sama asia kuin lajityypillinen tai luonnollinen. Onko väkivaltainen reviirinpuolustus hyväksi lajille, jonka populaatio on ylittänyt ”luonnolliset rajat”? Onko toiseuden pelko ja oman kulttuurin ylivertaisena pitäminen hyväksi?

”Autenttisen” olemuksen vastapainona toimii kulttuuri, joka edellä viitatussa ajattelussa on lähinnä Frankensteinin hirviö, jossa on kaikki moraaliset arvovääristymät ja tapojen moninaisuus tulee kasatuksi suureksi lihatilkkutäkiksi, jossa pää haluaa eri asiaa kuin käsi. Näistä perimmäisistä luonnollisista arvoista tulisi muodostaa hyvä. Mooren ja Humen[2] nimissä olisi kysyttävä: ”miten ihmisolemuksesta tai sen evolutionaarisesta historiasta voidaan johtaa hyvä?”

Kuka voi hyvällä omalla tunnolla sanoa: ”Sattumanvaraisen osin ihmisolemusta määrittävän mekanismin tuottamat arvot ja säännönmukaisuudet tulee olla hyvän mittapuuna”. Tosin luulen, että monet tätä ajattelutapaa tukevat ovat todella eklektisiä asioiden suhteen joita he ajavat, eivätkä ota huomioon ihmisen luontaista tendenssiä tuhota ympäristöä, muita eläimiä, toisia kansoja ja alistaa heikompia. Ei ole pelkkää olkinuken hakkaamista miettiä, että mihin osittain evolutiivispsykologinen ja darwinistinen arvoajattelu vie ja miksi siitä tulisi hyväksyä vain sen osuvat puolet.

---

[1]Hyödyllisyyttä voi lähestyä myös fenomenologisesti tai nykyisiä arvoja affirmoivasti, joka usein on lähempänä todellisuutta kuin seuraava arvojen ”rekonstruktio”.

[2] Humen giljotiini ja Mooren naturalistinen virhepäätelmä puhuvat juuri tästä.