Ajankäyttö

Yhteiskunnassa kehittynyt kuva ajankäytön taidosta ja jatkuvasta sen tehostamisesta on saanut banaalit mittasuhteet. Asketismi, jossa omien tarpeiden ja mielen hallitseminen on välttämätöntä, palaa jälleen jonkinlaiseksi ihanteeksi jonka avulla menestyjät ja neuroottiset erotetaan profaanista rahvaasta, jotka ikään kuin käyttää tärkeimmän inhimillisen resurssin häpeämättömästi väärin. Järki on väline jolla ihminen orjuuttaa itsensä, vaikka sen alunperin piti hänet orjuudesta vapauttaa.

Antropologit ovat tutkineet yhteiskunnan aikakäsitysten eroja ja he puhuvat hitaasta ajasta, jossa syventyminen asioihin ei tapahdu oman tarkkaavaisuuden ja itsekontrollin avulla. Nykyaikainen puhetapa ajankäytöstä tarkoittaa tällä "flow" tilaa, jossa ympäristö on häiriötön, päämääräät selvät, eikä liika itsearviointi vaivaa. Ajankäytön kritiikki saa ihmisen tuntemaan syyllisyyttä ja sitä kautta heitä voidaan hallita. Kuitenkaan tämä hallitsija ei ole yksilö tai mikään yhteisökään, vaan se on ajan henki jota nykyiset tuotantomenetelmät ja markkinat vahvistavat.

Flow on ajankäytön oppaissa keskeinen viitekehys sille, missä parannetaan työtulosta tai luodaan jotain uutta. Nykyisen työelämän voisi katsoa nakertavan sitä pohjaa mikä inhimillisillä kyvyillä on ja ammentaa tyhjiin sen vähän, mitä ihmisellä on tarjota. Eikö juuri eriytyminen tuotantoportaan askelmaksi estä ihmistä näkemästä niitä päämääriä, jotka ovat toiminnalle ja ymmärrykselle pienimmät edellytykset mitä luovuuteen ja itsensä toteuttamiseen tarvitaan?

Ei ole sattuma että ajankäyttö esitetään sitä tärkeämmäksi mitä korkeammalle johtoportaassa kiivetään, sillä perustyöntekijöiden työtunnit ovat hallittavissa, eikä heidän työhönsä katsota liittyvän mitään erityistä luovuutta, vaan se katsotaan uhkaksi ylemmän toimihenkilön "hallinnoinnille". Siispä osa siitä työelämän synkistymisestä mistä nyt puhutaan, johtuu siitä mielivallasta mitä haastamattomilla ajankäytön normeilla ihmisten elämään salakuljetetaan

Valistus ja liikenne

Kun sovellamme peliteoriaa yksityisen autoilun ja joukkoliikenteen huomaamme, että ihmiset tekevät valinnan oman mukavuuden ja moraalisen teon välillä. Tähän tilanteeseen sovelletussa vangin dilemmassa on ihmisen mahdollisuus säästää 10min bussien odotusta jos hän käyttää autoansa päästäkseen nopeammin kaupungille, mutta näin hän estää bussivuorojen lisäämisen, ruuhkauttaa yksityisautoilulla teitä ja saastuttaa suhteellisesti ympäristöä. Ihmiset tinkivät vähemmän omasta mukavuudesta kuin siitä edusta mitä toimivalla joukkoliikenteellä voi olla.

Periaatteessa ongelma on kasvatuksellinen, erityisesti meillä suomessa luokattomat lukiot, tuloerojen suureneminen ja yhteisöllisyyden hajoaminen kaupungillistumisen myötä aiheuttaa individualistista rationalisointia suhteessa ympäristöön. Tämä ilmenee myös psykologisesti siten, että pyrimme suuntaamaan elämämme sillä tavoin, että kehitämme itseämme ja arvostuksiamme suuntaan jossa maailma voi meitä vähiten vahingoittaa. Christopher Lasch luonnehtii ilmiötä nimellä "minimal self". Minimoitu minä pitää uhkaavat asiat pieninä, koska minäkin on maalitauluna mahdollisimman pieni. Jos ihmiseltä kysytään miksi hän ei ole huolestunut jostain maailmaa uhkaavasta asiasta, häneltä saadaan samanlainen reaktio kuin rikoksen tehneeltä (todellista rikosta ei tapahtunut, rikoksen kohde ei ollut ihminen, tein vain kuten käskettiin, vaihtoehtoja ei ollut).

Valistuksen järjen haamut kummittelevat nykyisen ihmisen huolettomuuden turvana. Nykyinen ihminen tarvitsee kipeästi epävarmuuden sietämistä ja jatkuvaa uudelleen kysymistä, sillä vain niiden avulla voimme estää kivettymisen joka estää näkemästä ongelmia ja kärsimystä. Surulliset asiat pysyvät surullisina, mutta niiden ajattelun ei sitä ole pakko olla.