Jos pitäisi varhaisen aikuisuuden ongelmaksi nimetä joku asia, niin se olisi kokemattomuus. Kokemattomuus siinä mielessä, että maailma tuntuu vakavammalta kuin mitä se elämää nähneellä on. Vakavuus näyttäytyy myös naiiviutena. Moni ihminen hymähtää ja kohauttaa harteitaan omille hauskoille uskomuksilleen, jotka ovat nuoruusvuosina tuntuneet painavilta ja huutavilta vääryyksiltä. Atlasmainen taakka kuitenkin on mahdollista kestää ristiriitoja sietämällä, tulemalla tietoiseksi jännitteistä ja ihmisten motiiveista. Ihmistuntemus vuorostaan syventää dialogin tasoa, vastakohdat ja vääryydet näyttäyvät inhimillisten prosessien välttämättöminä ehtoina, joka saa varttuneemman ihmisen usein näyttäytymään nuoren ihmisen silmissä velttona ja arvoihinsa vakiintuneena, kantaa ottamattomana keskitien taapertajana. Huumori ja sitä myötä kyky etääntyä omista tunnepuuskista kehittyy samalla kun ihminen vanhenee, vaikka joskus tuntuu siltä että kaikille sitä siunausta ei anneta.

Poliittista avautumista

Jos nykyisellä suomalaisella nuorporvarillisuudella olisi viisi doksista (haastamatonta tai tiedostamatta hyvkäsyttyä) piirrettä, ne varmasti olisivat nämä:

1. Työn lisäarvo, jonka työnantaja hyötyy työn arvon ja palkkakustannuksien erotuksena ei ole koskaan ollutkaan työntekijän omaisuutta. Koska se arvo ei ole missään vaiheessa ollut työntekijän omistuksessa on turha puhua riistosta tai sorrosta (asia olisi tietysti toisin jos se ilmestyisi tilille ja sitten työnantaja perisi sen?)

2. Pieni osa veronmaksajista maksaa suurimman osan veroista, ei voi olla oikein että pieni osa ihmisistä kantaa suhteettoman(?) verotaakan. Tämä tekee tilaa seuraavalle piirteelle.

3. Rikkaat pakenevat ulkomaille, koska suomessa on niin suuret verot.

4. Halu vaikeuttaa rikastumista on kateutta. Markkinaliberalismin kannattaminen on "kyllä" elämälle ja eteenpäinmenolle, vasemmisto ja muu on "ei" elämälle ja katkeruutta.

5. Vastakkainasettelun aika on ohi. Vai onko sittenkään? Ote kokoomuksen kunnallisvaaliohjelmasta:

Mitä tehdä?
A) Ei mitään. Etkö ole hoksannut, ei elämässä kannata yrittää? Ihan hyvin voi maata sohvalla ja
syljeskellä kattoon. Joku sen duunin kumminkin tekee.
B) Pannaan asia kuntoon! Tarvitsemme yrittäjäystävällisiä kuntia! Yritykset luovat työtä, hyvinvointia
ja palveluja meille kaikille.

Naurettavaa kuitenkin on kun huomaa, että julkisuudessa näitä samoja kantoja esittää oikeiston ammattipolitiikot ja varmasti vielä useammin epävirallisissa poliittisissa selkääntaputustilaisuuksissa näitä toistellaan taistelumotivaation (sitä tuomitsematta) lisäämiseksi.

Ajankäyttö

Yhteiskunnassa kehittynyt kuva ajankäytön taidosta ja jatkuvasta sen tehostamisesta on saanut banaalit mittasuhteet. Asketismi, jossa omien tarpeiden ja mielen hallitseminen on välttämätöntä, palaa jälleen jonkinlaiseksi ihanteeksi jonka avulla menestyjät ja neuroottiset erotetaan profaanista rahvaasta, jotka ikään kuin käyttää tärkeimmän inhimillisen resurssin häpeämättömästi väärin. Järki on väline jolla ihminen orjuuttaa itsensä, vaikka sen alunperin piti hänet orjuudesta vapauttaa.

Antropologit ovat tutkineet yhteiskunnan aikakäsitysten eroja ja he puhuvat hitaasta ajasta, jossa syventyminen asioihin ei tapahdu oman tarkkaavaisuuden ja itsekontrollin avulla. Nykyaikainen puhetapa ajankäytöstä tarkoittaa tällä "flow" tilaa, jossa ympäristö on häiriötön, päämääräät selvät, eikä liika itsearviointi vaivaa. Ajankäytön kritiikki saa ihmisen tuntemaan syyllisyyttä ja sitä kautta heitä voidaan hallita. Kuitenkaan tämä hallitsija ei ole yksilö tai mikään yhteisökään, vaan se on ajan henki jota nykyiset tuotantomenetelmät ja markkinat vahvistavat.

Flow on ajankäytön oppaissa keskeinen viitekehys sille, missä parannetaan työtulosta tai luodaan jotain uutta. Nykyisen työelämän voisi katsoa nakertavan sitä pohjaa mikä inhimillisillä kyvyillä on ja ammentaa tyhjiin sen vähän, mitä ihmisellä on tarjota. Eikö juuri eriytyminen tuotantoportaan askelmaksi estä ihmistä näkemästä niitä päämääriä, jotka ovat toiminnalle ja ymmärrykselle pienimmät edellytykset mitä luovuuteen ja itsensä toteuttamiseen tarvitaan?

Ei ole sattuma että ajankäyttö esitetään sitä tärkeämmäksi mitä korkeammalle johtoportaassa kiivetään, sillä perustyöntekijöiden työtunnit ovat hallittavissa, eikä heidän työhönsä katsota liittyvän mitään erityistä luovuutta, vaan se katsotaan uhkaksi ylemmän toimihenkilön "hallinnoinnille". Siispä osa siitä työelämän synkistymisestä mistä nyt puhutaan, johtuu siitä mielivallasta mitä haastamattomilla ajankäytön normeilla ihmisten elämään salakuljetetaan

Valistus ja liikenne

Kun sovellamme peliteoriaa yksityisen autoilun ja joukkoliikenteen huomaamme, että ihmiset tekevät valinnan oman mukavuuden ja moraalisen teon välillä. Tähän tilanteeseen sovelletussa vangin dilemmassa on ihmisen mahdollisuus säästää 10min bussien odotusta jos hän käyttää autoansa päästäkseen nopeammin kaupungille, mutta näin hän estää bussivuorojen lisäämisen, ruuhkauttaa yksityisautoilulla teitä ja saastuttaa suhteellisesti ympäristöä. Ihmiset tinkivät vähemmän omasta mukavuudesta kuin siitä edusta mitä toimivalla joukkoliikenteellä voi olla.

Periaatteessa ongelma on kasvatuksellinen, erityisesti meillä suomessa luokattomat lukiot, tuloerojen suureneminen ja yhteisöllisyyden hajoaminen kaupungillistumisen myötä aiheuttaa individualistista rationalisointia suhteessa ympäristöön. Tämä ilmenee myös psykologisesti siten, että pyrimme suuntaamaan elämämme sillä tavoin, että kehitämme itseämme ja arvostuksiamme suuntaan jossa maailma voi meitä vähiten vahingoittaa. Christopher Lasch luonnehtii ilmiötä nimellä "minimal self". Minimoitu minä pitää uhkaavat asiat pieninä, koska minäkin on maalitauluna mahdollisimman pieni. Jos ihmiseltä kysytään miksi hän ei ole huolestunut jostain maailmaa uhkaavasta asiasta, häneltä saadaan samanlainen reaktio kuin rikoksen tehneeltä (todellista rikosta ei tapahtunut, rikoksen kohde ei ollut ihminen, tein vain kuten käskettiin, vaihtoehtoja ei ollut).

Valistuksen järjen haamut kummittelevat nykyisen ihmisen huolettomuuden turvana. Nykyinen ihminen tarvitsee kipeästi epävarmuuden sietämistä ja jatkuvaa uudelleen kysymistä, sillä vain niiden avulla voimme estää kivettymisen joka estää näkemästä ongelmia ja kärsimystä. Surulliset asiat pysyvät surullisina, mutta niiden ajattelun ei sitä ole pakko olla.